Rantojen mies, älä kuole minun eteeni
Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa; kun tilanne tulee kohdalle, teen sen. Olen myös tehnyt. Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen soittanut hätäkeskukseen, pyytänyt apua alkoholilla tai muilla aineilla lätränneen ihmisen hätään. Samasta tilanteesta oli kyse Ylen uutisoimassa tapauksessa, joka nosti pienen mylläkän sosiaalisessa mediassa. Ylen toimittaja yritti hälyttää apua loukkaantuneelle humalaiselle naiselle, mutta esimerkiksi poliisi saapui paikalle vasta 76 minuutin kuluttua ensimmäisestä soitosta hätäkeskukseen. Ihmiset kysyivät, saako ambulanssin tulo kestää tunnin. Saako hätäkeskus kysyä, onko potilas humalassa ja onko hän ulkoisesti siistin oloinen? Ei saa. Kysyy silti.
Meille Helsingin Kalliossa päiviä, öitä ja aamuöitä viettäville, tieto avunsaannin vaikeudesta ei ole uutinen. Hyvinvointiyhteiskunta Suomessa on huijattava ambulanssi paikalle kun hätää kärsivä on enemmän rantojen mies kuin töölöläinen keikari. Mies hän on silti. Siis ihminen. Jonkun lapsi, mahdollisesti jonkun vanhempi, ehkä jonkun ystävä.
Mitä on tapahtunut ihmisarvoa kunnioittavalle Suomelle? Miksi on hyväksyttävää laittaa ihmiset järjestykseen, kuka ansaitsee hoitoa, kuka ei? Kenen elämä on riittävän arvokas pelastettavaksi?
Hyvä elämä on kiinni monesta onnekkaasta sattumasta. Yhtälailla huonon elämän takana voi olla muutama epäonninen sattumus. Hyvinvointiyhteiskunnan perusteet on rakennettu ajatukselle, jokainen pelastettu elämä on elämisen arvoinen. Jokainen on pelastaminen arvoinen. Jaloilleen autetun ihmisen jokainen askel on ponnistelemisen arvoinen. Jokaiseen ihmiseen pitää, kannattaa ja tulee satsata. Ihmisen hädälle on riitettävä inhimillisyyttä. Apua hakevan käteen on tartuttava. Oksentava käännettävä kyljelleen ja kramppaava pidettävä aloillaan.
Gustave Speth on sanonut, että itsekkyys, julmuus ja ahneus ovat maailman suurimpia ympäristöongelmia. Näiden ongelmien kitkemiseen meistä jokainen pystyy osallistumaan.
