Oikeus päihdepalveluihin koskee myös läheisiä
Päihdehuoltolaki (41/2986) ei ole pelkästään ongelmakäyttäjän turvaksi, vaan takaa myös tämän läheisille vahvan, subjektiivisen oikeuden päihdepalveluihin. Lain 7 §:n mukaan ”päihdehuollon palveluja tulee antaa henkilölle, jolla on päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia, sekä hänen perheelleen ja muille läheisilleen”.
Läheisen itsenäinen oikeus päihdepalveluihin syntyy kahden edellytyksen, läheisaseman ja tarpeen, täyttyessä. Läheisen määritelmää ei ole rajattu muodollisilla, kuten sukulaisuuteen liittyvillä seikoilla; palveluihin oikeutettu voi siten olla kuka hyvänsä, esimerkiksi rinnalla kulkeva läheinen ystävä.
Sosiaalioikeudellisen tarveperiaatteen mukaan palveluja on annettava henkilön, hänen perheensä ja muiden läheistensä avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella, jolloin palvelujen järjestämisvastuussa oleva taho ei voi evätä läheisen subjektiivista oikeutta palveluihin. Kun tuomioistuimissa on käsitelty tapauksia, joissa myös päihdeongelmaisilta on evätty oikeus päihdepalveluihin resurssien puutteeseen vedoten taikka varaamalla määrärahoja ensisijaisesti vain työssäkäyville, ei olisi lainkaan yllättävää, mikäli näin tapahtuisi myös läheisten kohdalla – olettaen, että palveluja on tarjolla. Joskus maksusitoumuksen oma-aloitteinen tiedusteleminen esimerkiksi yksityiseen päihdeperheterapiaan voi olla ainoa tapa avun saamiseksi. Subjektiivinen oikeus ei kuitenkaan tarkoita ehdotonta oikeutta saada päihdehuoltoa haluamallaan tavalla tai tietyssä hoitopaikassa: viranomaisen on arvioitava myös läheisen hoidon tarve.
Statukseltaan sekä päihteiden ongelmakäyttäjä että hänen läheisensä ovat sosiaalihuollon piirissä lähtökohtaisesti molemmat ”asiakkaita”, joiden oikeudet määräytyvät täysin identtisesti sosiaalihuollon asiakaslain (812/2000) mukaisesti. Kun ongelmakäyttäjän tai läheisen päihdepalvelut järjestetään terveydenhuollon palveluna, tästä tulee ”potilas”, jonka asemaan sovelletaan potilaslain (785/1992) säännöksiä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteisissä palveluissa tai epäselvissä rajatapauksissa on sovellettava niitä sosiaali- ja terveydenhuollon säännöksiä, jotka asiakkaan tai potilaan edun mukaisesti parhaiten turvaavat tuen tarpeita vastaavat palvelut ja lääketieteellisen tarpeen mukaisen hoidon. Valinta tehdään toiminnan tosiasiallisen luonteen, ei järjestävän yksikön organisatorisen aseman perusteella, joten yhteen ja samaan päihdeongelmaan tukea saavan perheen jäsenten oikeudelliset asemat voivat eriytyä toisistaan. Vaikka päihdehuoltolain nojalla tehdyistä päätöksistä valitetaan sosiaalihuoltolaissa säädetyllä tavalla, voivat erot koskea esimerkiksi palvelujen saamiseen liittyvää päätöksentekoa ja muita oikeussuojakeinoja – toinen voi esimerkiksi vaatia hoidon viivästyessä hoitoa hoitotakuun nojalla, toinen ei.
Sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiopyrkimysten suhteen lainsäädäntö on laahannut pitkään alan kehittämistarpeiden jäljessä; säännös yhteisten palvelujen lainvalintaan liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi säädettiin vasta sosiaalihuoltolain (1301/2014) kokonaisuudistuksessa. Normien tasolla jaottelu sosiaali- ja terveydenhuollon välillä säilytettiin. Toki syystä, sillä sosiaali- ja terveydenhuollon oikeudellinen yhdistäminen vaatisi sellaista huolellista lainvalmistelua, johon ei ole ollut mielekästä ryhtyä ennen käynnissä olevan sote- ja maakuntauudistuksen loppuun viemistä. Uudistus myllää rakenteet ja pyrkii integraation ensiaskeliin tuomalla esimerkiksi sosiaalineuvontaa sote-keskuksiin, mutta jättää potilaan ja asiakkaan aseman lähentämiseen liittyvät kysymykset tulevaisuudessa ratkaistaviksi.
***
Läheisten oikeuksia ja roolia päihdetyössä käsitellään keskiviikkona 7.6. Päihdepäivien seminaarissa 14. Seminaari toteutetaan yhteistössä Itä-Suomen yliopiston, Irti Huumeista ry:n ja Kondis ry:n kanssa.