Vanhat reseptit uusilla lisukkeilla

Islanti on kamppaillut viime vuosina onnistuneesti kahta yhteiskunnallista ongelmaa vastaan. Näkyvimmin on ollut esillä ylikuumentunut talous, finanssikriisi, romahdus ja siitä vähittäinen elpyminen. Toinen, vähemmän otsikoita aiheuttanut seikka on liittynyt nuorisoon. Maa, tarkemmin sen pääkaupunki Reykjavik, oli yllättävää kyllä kansainvälisten tilastojen kärjessä tarkasteltaessa nuorten tupakointia sekä alkoholin ja huumeiden käyttöä.

Tämän vuoksi maassa alettiin luoda rajoille ja sitoumuksille rakentuvaa ohjelmaa. Maahan kutsutun amerikkalaisprofessori Harvey Milkmanin aloitteesta huumeista tai rötöstelyistä kiinni jääneille alettiin tarjota vaihtoehtoisia innostuksen lähteitä ja tekemisen tapoja, kuten kursseja eri taiteenaloilta hip hopista alkaen.

Konseptiin kuului myös itsetuntoa ja elämänhallintaa vahvistavaa valmennusta.

Vanhemmat sitoutettiin lupaukseen viettää lastensa kanssa enemmän aikaa ja kieltää lapsiltaan alkoholi. Päättäjiltä odotettiin panostusta harrastusmahdollisuuksiin. Kotiintuloajoiksi sovittiin alle 16-vuotiaille arkisin kello 22.00 ja viikonloppuisin puoliyö. Noudattamista valvottiin vanhempien katupartioilla.

Satsaus oli myös rahallista. Nuorille, aivan jokaiselle, myönnettiin vuosittain 420 euroa fiksuihin harrastuksiin, kuten urheiluun. Ohjelman tuloksia ja etenemistä seurattiin vuosittaisilla kyselyillä.

Tulokset olivat eittämättömän myönteisiä.

Viinan kanssa läträäminen väheni merkittävästi, samoin tupakointi ja huumekokeilut, ja liikuntaa harrastavien nuorten osuus lisääntyi. Reykjavikin keskustassa ei tarvitse viikonloppuisin pelätä lentäviä pulloja, ja jalkapalloa katsotaan ilman teräviä.

Kansainvälisessä lehdistössä ja seminaareissa tuloksia esitelleestä Reykjavikin kaupunginjohtajasta Dagur Eggertssonista on tullut Kanadan pääministerin Justin Trudeaun kaltainen supertähti. Nykyään Youth in Iceland -ohjelmaa noudatetaan yli kolmessakymmenessä eurooppalaisessa kaupungissa.

Olisiko malli skaalattavissa valtakunnalliselle tasolle, esimerkiksi Suomeen? Ja olisiko sille edelleen tarvetta?

Nuorisotutkimusseuran tutkimuspäällikkö, VTT Elina Pekkarinen vaikuttaa skeptiseltä. Useammastakin syystä.

– Valtaosa nuorista viihtyy nykyään enemmän kotona ja alkoholin käyttö on jopa romahtanut – ilman Islannin kaltaista ohjelmaa. Meilläkin yritettiin joissain kunnissa kotiintuloaikoja ja ne herättivät hämmennystä sekä perheissä että nuorissa. Valvonta on vaikeaa ja joka tapauksessa asiaan puututaan, jos lapset hilluvat kadulla myöhään.

Takana vaikuttaa myös muutos nuorten arvomaailmassa. Enää ei ole viileää olla kännissä, örveltäminen on urpoilua. Samalla sukupolvien välinen rotko näyttää kaventuneen ja perhekeskeisyys on lisääntynyt, tarve lähteä ulos on vähentynyt.

Merkitystä on ollut myös parjatulla sosiaalisella medialla. Yhteys kavereihin onnistuu yhtä hyvin tai helpommin kotoa, vaikka toiselle puolelle maailmaa. Toki on tarvittu myös vanhanaikaista kontrollin tiukentamista. Valvontakamerat ja papereiden näyttämispakot kassoilla hillitsevät tupakan ja alkoholin ostamista.

Islannin mallin laajassa soveltamisessa Pekkarista arveluttavat myös kustannukset.

– Siellä on tuettu harrastustoimintaa reilulla neljällä sadalla eurolla vuodessa. Nopealla laskulla Suomessa on noin miljoona alle 18-vuotiasta, summa nousisi noin puoleen miljardiin. En usko, että sellaista rahaa ikinä löytyisi budjetista. Islannin malli voi onnistua meillä ehkä Tampereella. Lisäksi universaaleissa, kaikille suunnatuissa tukiohjelmissa on se pulma, että niissä jaetaan sellaisillekin, jotka eivät sitä tarvitse.

Mutta. Sitten on kuitenkin se karu todellisuus. Se, joka vaatii toimenpiteitä. Iso vyyhti, johon kuuluu nuorten opintojen ja harrastusten keskeytymisiä rahanpuutteeseen, nuorisotyöttömyyttä, rikkinäisiä kasvuympäristöjä, lopullistakin syrjäytymistä. Ja päihteitä.

Pienillä paikkakunnilla on nuoria, jotka jäävät sinne pyörimään, kun ei ole työpaikkaa eikä oikein kouluhaluja. Varmaan näin on aina ollut, mutta olisiko ongelma pahentunut, tullut peliriippuvuutta ja muuta. Ainakin osin kuilu on syventynyt, on menestyjiä ja ei-menestyjiä, kuvailee tilannetta Mervi Eskelinen. Hän työskentelee nuorten parissa arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu ry:ssä Lapinlahdella.

Nuoret tekivät ympäristötaideteoksia Ylä-Savossa lokakuussa 2017. Teokset olivat osa Rajoja rikkovat residenssituotannot -projektia.
 

Nykytilassaan perinteinen, tasa-arvon ideaaliin perustuva hyvinvointimalli ei näytä kykenevän vastaamaan eriarvoistumisen lisääntymiseen. Niillä, joilla menee hyvin, menee entistä paremmin. Ne, joilla menee huonosti, menee entistä huonommin.

Siinä kuviossa Islannin mallin tyyppiset kokeilut jäävät lähinnä laastareiksi. On palattava perusasioihin, vanhoihin resepteihin uusilla lisukkeilla.

 – Eriarvoistumisen ehkäisemisessä olennaista on lapsiperheiden toimeentulo, asuminen ja jaksaminen. Se, että voi kouluttautua ja käydä töissä. Mikäli näin ei ole, lapsiperheiden hyvinvointiin on panostettava erityisesti, jotta ongelmat eivät kasaudu ja periydy, kiteyttää tutkimuspäällikkö Elina Pekkarinen.

Toisaalta hän muistuttaa ajankäytön ongelmista niissä perheissä, joissa työtä on liikaakin. Tarvitaan työelämän muutoksia, mikäli todella halutaan, että lasten kanssa vietetään enemmän aikaa.

Parannettavaa on myös palveluiden kohdentamisessa. Toiveena on, että sote-ratkaisu muuttaisi rakenteita siten, että tarve ja tuki kohtaisivat entistä paremmin toisensa. Tämä edellyttää lisäresursseja tiedon tuottamiseen ja sen jalkauttamiseen. Pekkarisen toiveena on pelkästään lasten ja nuorten ja perheiden tutkimukseen keskittyvä yksikkö.

Mutta isojen rakenteiden ohella eriarvoistumisen ehkäisy edellyttää myös ruohonjuuritason projekteja.

Valokuvamaalauskuva on nuorten Valoatunnelin päässä -työpajasta.

Laajasti Pohjois-Savon alueella toimiva Lastu ry tarjoaa yhteistyössä sote-toimijoiden, koulujen ja kulttuurilaitosten kanssa kulttuurielämyksiä ja mielekästä tekemistä syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Rahoitus tulee monesta purosta – valtiolta, kunnalta, säätiöiltä.

Pienikin asia voi mullistaa elämän ja antaa suuntaa. Sitä on Mervi Eskelinen todistanut.

  – Järjestimme valokuvauskurssin, jossa nuoret kuvasivat kotiaan. Eräs poika sanoi, että hänen kodissaan ei ole mitään kuvattavaa, ei mitään sen arvoista. No, hän otti kuitenkin rullallisen, kehitimme kuvat ja hän valitsi niistä yhden kehystettäväksi Kuopion valokuvakeskuksen näyttelyyn. Vanhemmat tulivat avajaisiin – ja hän oli niin ylpeä! Tämän otin ja se on minun kotoani. Se kokemus kantaa pitkälle. Samalla nähdään oman miljöön arvo, ettei kaikki ole paremmin jossain muualla.

 

Teksti Pekka Vänttinen

Kuvat Aki Lintumäki
Valoteos Työryhmä: Tilda Anttila, Jenny  Okkola, Piitta Tukiainen ja Aki Lintumäki

Juttu on julkaistu aiemmin EHYT Teema -lehdessä 13, jonka aiheena on eriarvoisuus.