Kyllä Piritorilla saa pelottaa
Piritori osuu matkani varrelle kohtuullisen usein, ja viimeksi siellä liikkuessani ohitin nuoren miehen, joka esitteli teräasetta povitaskustaan. Torin toisella laidalla nainen ja joukko muita selvittelivät välejään. Pakkohan se on myöntää, kyllä minua sen hetken pelotti.
Pelotti myös silloin, kun kohtasin korkeaseinäisellä, kapealla porrasrampilla lastenrattaita työntäessäni pariskunnan, joka korjaili sekavana nunchakujansa*. Piritorilla kiihdytin vauhtiani, mutta porrasrampilla oli otettava kontaktia: ”Ettehän heilauta, kun kävelen ohi?”. ”Ei tietenkään, tässä aikaa vaan kulutetaan, ihanaa päivää hei sullekin.”
Kohtaamisista jäi hämmentynyt ja vihainen olo.
Nyt katsottuani huumeiden käyttäjien stigmaan pureutuvia Ei tuomita -kampanjan videoita, olen samaan aikaan hämmentynyt, surullinen ja toiveikas. Vihainenkin olen, mutta eri syystä kuin äsken kuvaamieni kohtaamisten jälkeen.
Ei tuomita -videolla nainen kertoo, että lääkäri ei ole suostunut hoitamaan häntä vastaanotolla. Minulle tätä ei ole koskaan tapahtunut. Toinen kertoo, että toteuttaakseen unelmiaan, hänen tulisi olla riittävän selvä. Tätäkään en ole kokenut. Asunnottomuus, väkivaltainen käyttäytyminen tai kaiken voittava voimakas riippuvuus eivät ole minulle henkilökohtaisesti tuttuja asioita. Sen sijaan ryhmään kuuluminen, merkityksellinen tekeminen sekä läheiset, oma koti ja terveyspalvelut ovat ensiarvoisen tärkeitä myös minulle.
Nykyisten ja entisten huumeita käyttävien ihmisten kohtaaminen voi herättää tunteita. Ja kuten elämässä yleensä, erityisesti silloin, kun kohtaamme jotain itsellemme vierasta, tunteet ovat voimakkaita.
Häpeä on vahva, raskas tunne ja se on tuttu meille kaikille. Haluan ajatella, että myös toivo on tunne, joka koskettaa meitä kaikkia. Jokaisella on siihen oikeus. #eituomita
* Japanilainen nivelnuija
