Hyvän opettajan tuntee tunteesta
Tällä viikolla alkava kouluvuosi on täynnä kasin arvoisia suorituksia. Monille ne ovat onnistumisen kokemuksia, osalle pettymyksiä. Opettajan osaaminen, motivaatio ja ajankäyttö mitataan siinä hetkessä, kun onnistumisista iloitaan ja pettymyksistä väännetään itkua. Kysymys ei ole siitä, olisiko kasille syytä uhrata kyyneltäkään – ei toki ole, sehän kertoo pätevästä suorituksesta. Suurempi kysymys on pienen ihmisen mielipaha, joka pettymyksestä syntyy.
Lapsen maailmassa pettymyksen rajat ovat erilaiset kuin aikuisen. Koulupäivän tapahtumat ovat koko maailma ja aikuisesta pieneltä tuntuva asia voi olla lapselle valtava kysymys. Aikuisena, asiaa joutuu toistuvasti muistuttamaan itselleen. Kun lapsi kertoo jääneensä välitunnilla toistuvasti ilman kaveria tai pitävänsä itseään tyhmänä kun joutuu haparoimaan matematiikan tunnilla, on suru ja turhautuminen otettava tosissaan. Se on perheen, lapsen vanhempien ja opettajan tehtävä.
Jokainen on hyvä jossain
Palaan Pekkaan. En voi kuvitella parempaa, kannustavampaa ja empaattisempaa opettajaa. Pekalla oli aikaa, herkkyyttä ja armoa tavassa, jolla hän otti meidän oppilaat vastaan. Tärkeintä, minkä Pekka opetti oli ajatus, ”kyllä minä osaan”. Kuutosluokalta lähtiessään, jokainen oppilas tiesi ainakin yhden asian, jossa hän oli hyvä. Tämän tavoitteen pitäisikin olla sisäänkirjoitettuna jokaisen peruskoulun opettajan pedagogiseen otteeseen.
Jälkeenpäin ajatellen ja sivistystermit oppineena, ymmärrän mistä Pekan tyylissä oli kysymys: yksilöllisestä ja eriytyvät tarpeet huomioivasta opetuksesta. Meistä lapsista sille oli toinen termi. Oppiminen oli kivaa ja onnistumiset olivat kivoimpia kaikista. Joka päivä onnistumisia ei tullut ja tarpeen vaatiessa Pekka ilmaisi meille ärtymystä. Tämän tunteen hän ilmaisi kunnioittavalla, toisen kykyihin luottavalla tavalla. Oppilas tiesi, milloin Pekka on tähän pettynyt. Pettymys ei johtunut siitä, että olisi yrittänyt ja epäonnistunut tämän jälkeen. Ei, vaan epäonnistuminen oli Pekan maailmassa toisen loukkaamista, asioista viis veisaamista tai oman osaamisensa aliarvioimista. Siinä hetkessä pettymyksen osoittaminen olikin tarpeellista.
Pettymyksestä mentiin kuitenkin eteenpäin ja niistä otettiin opiksi. Tumpeloinnin jälkeen onnistuminen tuntui entistä paremmalta. Niin hyvältä, että mietin edelleen joskus, kuinka ylpeä Pekka olisi naisesta, joka olen tänään.
