Asunnottomuuspolitiikasta hyvinvointipolitiikkaan
Eurooppalaisen asunnottomuustyön kattojärjestö FEANTSA järjesti syyskuun lopussa Kööpenhaminassa 11. asunnottomuutta käsittelevän seminaarinsa teemalla asunnottomuus ja sosiaalityö. Mukana oli lähes 150 osallistujaa eri puolilta maailmaa, Euroopan maiden lisäksi muun muassa Kanadasta ja Yhdysvalloista.
Seminaarin pääpuhuja oli yhdysvaltalainen antropologi ja asunnottomuustutkija Deborah Padgett. Padgett puhui kansainvälisessä asunnottomuuspolitiikassa 2000-luvulla tapahtuneesta paradigman muutoksesta, jonka myötä niin sanotusta portaittaisesta asumisesta on siirrytty yhä enenevissä määrin asunto ensin -periaatetta noudattavaan malliin. Suomessa asunto ensin -politiikkaa on toteutettu vuodesta 2008 lähtien sillä periaatteella, että jokaisella tulisi olla ”paikka asua ja elää”.
Toisin kuin portaittaisessa asumisessa asunto ensin -periaatteen mukaisessa mallissa asunnottomuudesta kärsivän ihmisen ei tarvitse ”ansaita” asumistaan esimerkiksi sitoutumalla päihteettömyyteen tai erilaisiin päihdekuntoutusohjelmiin. Tärkeämpää on turvata asuminen ja luoda näin lähtökohta muiden tavoitteiden miettimiseen. Tulokset ovat olleet lupaavia – niistä voi lukea tarkemmin muun muassa Padgettin vastineesta, joka vastaa asunto ensin -politiikkaan kohdistettuun kritiikkiin.
Käytännön asumistyössä on noussut esille kuitenkin myös ongelmia. Padgetin mukaan joidenkin ihmisten kyvyt eivät riitä asunto ensin -periaatteen mukaiseen itsenäiseen asumiseen – ainakaan ilman muun palvelujärjestelmän intensiivistä tukea. Tätä tukea ei ole aina riittävästi tarjolla.
Suomessa teemaa ovat käsitelleet tutkijat Päivi Kivelä ja Anna Leppo hiljattain ilmestyneessä asumispalveluja koskevassa tutkimusraportissaan.
Kivelän ja Lepon mukaan asunnotonta ei voi vain ”tuupata” jonnekin ja toivoa, että hän sopeutuu. Asukkaiden tulisi päästä nykyistä helpommin esimerkiksi tarvitsemaansa päihde- tai mielenterveyshoitoon.
Ongelma on noussut esille myös päihdeasiamiestoimintaan tulleissa yhteydenotoissa. Jotkut asumisyksiköt sijaitsevat esimerkiksi melko kaukana palveluista, mikä vaikeuttaa palvelujen piiriin menemistä ja sammuttaa helposti asukkaiden muutenkin melko heikosti kytevän ”motivaatiohetken”. Toinen yhteydenotoissa esille tullut teema on ollut toiminnan resurssit ja puitteet.
Suomessa asunto ensin -politiikkaan ovat tyypillisesti kuuluneet esimerkiksi suuret, joissain tapauksissa lähes sadan hengen asumisyksiköt tai kerrostalot. Osa tapaamistamme asukkaista kokee olonsa niissä turvattomaksi ja yksinäiseksi. Myös työntekijöiden mukaan asukkaat tarvitsisivat varsinkin vakaviin päihde- ja mielenterveysongelmiinsa intensiivisempää tukea kuin nyt oli mahdollista antaa.
Päihdeasiamiestoiminnan näkökulmasta keskeisiä kehittämiskohteita tulevaisuudessa ovatkin asumisyksiköissä tapahtuva palveluohjaus ja asukkaiden edunvalvonta: minkälaisilla käytännöillä ja resursseilla turvataan asukkaiden oikeudet riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin palveluihin. Myös vastuukysymykset palveluja tilaavien kuntien kanssa on oltava selvät sekä palveluketjut asumisyksiköiden ja muun palvelujärjestelmän välillä toimivat.
Kuten Kööpenhaminan seminaarissa todettiin monen alustajan suusta: asunto ensin -politiikalla tai yleisellä asunnottomuuspolitiikalla ei pystytä paikkaamaan hyvinvointipalveluihin esimerkiksi erilaisten säästötoimenpiteiden tai leikkausten myötä tulleita aukkoja. Toimiva asunnottomuustyö vaatii rinnalleen toimivaa palvelujärjestelmää ja ongelmia ennalta ehkäisevää hyvinvointipolitiikkaa.
Asunnottomien yönä EHYTillä ja sen jäsenjärjestöillä on useita tapahtumia eri puolella Suomea.
