Hyvää itselle, muille ja yhteiskunnalle

Ihmisyyden ytimeen kuuluu itsesuojeluvaisto – mutta myös tarve tehdä hyvää muille ja välittää toisista. Haluamme auttaa, vaikuttaa ja tehdä jotain merkityksellistä, jotta tunnemme itsemme tarpeelliseksi. Toisaalta taas saamme turvaa ja tunnustusta, kun huomaamme muiden välittävän meistä.

Toisten auttaminen lisää tutkitusti auttajan omaa onnellisuutta ja terveyttä etenkin silloin, kun auttajan resurssit eivät ole liian niukat. Myötätunto, auttaminen ja hyvän tekeminen muille vaikuttavat esimerkiksi vagus- eli kiertäjähermoon, joka säätelee muun muassa hengitystä ja sydämen sykettä.

– Sosiaalisesti kyse on inhimillisestä vastavuoroisesta kohtaamisesta, jossa kumpikin osapuoli antaa ja saa, taustoittaa Helsingin yliopiston kaupunkiteologian yliopistonlehtori Henrietta Grönlund. 

Grönlund on jo toistakymmentä vuotta tutkinut vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa. Tutkimuksia pohjustavat omakohtaiset kokemukset esimerkiksi ihmisoikeustyöstä ja päivystyksestä kirkon Palvelevassa puhelimessa. Lisäksi hän on muun muassa kouluttanut kirkon ja järjestöjen työntekijöitä, jotta vapaaehtoistyötä voitaisiin organisoida entistä paremmin.

Parhaillaan Grönlund kehittää yliopistopedagogiikkaa, joka tuo kansalaistoimintaa teoreettisen oppimisen rinnalle.

Suomalaiset aktiivisia

Vapaaehtoistyön tekijöinä suomalaiset sijoittuvat Euroopan kärkiviisikkoon. Vuosittain jopa 40 prosenttia meistä osallistuu johonkin vapaaehtoistyöhön. Moni vapaaehtoinen auttaa ja toimii useassa järjestössä.

Yleisten psykologisten ja fysiologisten syiden lisäksi vapaaehtoistyön suosiota Suomessa selittävät pitkät perinteet. Olemme tottuneet tekemään talkootyötä, huolehtimaan toisistamme ja perustamaan yhdistyksiä mitä moninaisimpien asioiden ja aatteiden edistämiseksi. Suosituimpia vapaaehtoistoiminnan kohteita tänä päivänä ovat lapset, nuoret ja vanhukset sekä liikunta ja urheilu.       

Organisoitua vapaaehtoistoimintaa pyörittävät perinteisesti taloudellisesti kohtuullisen hyvinvoivat kansalaiset. Kun kyse on auttamisesta, organisoitu vapaaehtoistoiminta puolestaan kohdistuu yleensä huonompiosaisiin.

– Hyvinvointivaltion repeily on kuitenkin synnyttänyt organisoimatonta jeesaamista myös marginaalissa elävien keskuudessa, Grönlund huomauttaa.

Omaehtoista ja itseorganisoituvaa toimintaa

Suvun, perheen tai kyläyhteisön ympärille muodostuvat organisoimattomat ja epämuodolliset vapaa-ehtoisverkostot ovat hyvin yleisiä esimerkiksi entisissä kommunistimaissa. Niissähän järjestökenttä ei aikoinaan päässyt kehittymään.   

Myös meillä käsitys vapaaehtoistyöstä on viime vuosina laajentunut. Nykyään siihen sisältyy sellainenkin organisoimaton vapaaehtoistyö, josta aiemmin puhuttiin omaehtoisena auttamisena.

Digitalisaation ja sosiaalisen median vyörytyksen myötä vapaaehtoistoiminta on kehittynyt yhä useammin itseorganisoituvaksi. 

– Facebookin ja muiden areenoiden kautta ihmiset löytävät samanmieliset ja voivat toimia ilman mitään taustaorganisaatiota. Näin kävi, kun turvapaikanhakijoille haettiin kotimajoitusta. Toinen esimerkki on Helsingissä toimiva varjokaavoitusyhteisö, joka haastaa perinteisen kaupunkisuunnittelun ja viranomaiset laatimalla vaihtoehtoisia suunnitelmia – ilman yhdistystä tai rekisteröityjä vapaaehtoisia, Grönlund mainitsee.

– Pohjimmiltaan kyse on silti samasta asiasta kuin kaikessa vapaaehtoistyössä: oman ajan ja osaamisen antamisesta yhteiseksi hyväksi ilman palkkaa ja pakkoa.     

Projektista ja keikasta toiseen

Samalla kun kynnys osallistua vapaaehtoistyöhön on madaltunut, moni suosii projektimuotoista vapaaehtoistyötä. Puhutaan pop up -vapaaehtoisuudesta, kevytvapaa-ehtoisuudesta ja vapaaehtoisturismista.

Ihmiset haluavat hoitaa lyhyitä pestejä tai sitoutua keikka kerrallaan -periaatteen mukaisesti. Esimerkiksi toiminta vapaaehtoisena kesäfestareilla on osoittautunut suosituksi tavaksi auttaa. 

– Elämän projektiluonteisuus heijastuu vapaaehtoistoimintaan. Sitoutuminen pitkäksi aikaa on monille kerta kaikkiaan mahdotonta. Eihän esimerkiksi nuori aikuinen välttämättä tiedä, missä päin maailmaa hän on vuoden kuluttua, Grönlund selittää.

– Kannattaa kuitenkin muistaa, että yhdistykset ja järjestöt tarvitsevat edelleen perinteiset järjestöaktiivinsa. Jonkunhan on toimittava yhdistyslain edellyttämänä puheenjohtajana, sihteerinä ja pöytäkirjantarkastajana.

Tarvitaan tarina, kiteytys ja koulutus

Tilanne haastaa vapaaehtoistyön organisoijat ja koordinoijat. Heidän pitäisi pystyä kirkastamaan edus-tamansa organisaation tarina ja avuntarve. Grönlund myös miettii, pääseekö Suomessa yhdistyksen työntekijöiksi ilman riittävää ymmärrystä ja valmiuksia vapaaehtoistyöstä. 

– Tällä hetkellä kansalaistoiminnan maisteritutkinnon tai yhdistystoiminnan ammattikorkeakoulututkinnon voi Suomessa suorittaa vain muutamissa paikoissa. Ihmisistä ja yhteisöistä lähtevää toimintaotetta toki tarvittaisiin mitä moninaisimmissa perustutkinnoissa.

Vapaaehtoisten rekrytointiin Grönlund suosittelee kahta tapaa.

Toinen tulokulma tukeutuu keskusteluun uuden vapaaehtoisen kanssa. Tutustutaan, kysellään ja mietitään mahdollisia tehtäviä. Toisessa toimenkuvat ja tehtävät määritellään tarkasti. Tule meille vapaaehtoiseksi -tyyppinen yleisluonteinen ilmoitus ja haku ei enää toimi.

Nuoria kannattaa kasvattaa vapaaehtoistoimintaan

Vapaaehtoistoimintaan osallistuvia ihmisiä yhdistää kaksi seikkaa. He eivät ole kokonaan passiivisia eivätkä täysin itsekkäitä.

Usein vapaaehtoistyötä tekevät edustavat suuria ikäluokkia, joilla on paljon vapaa-aikaa. Heille vapaaehtoistyö tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää statustaan ja kokemusta itsestään hyödyllisinä ja tuottavina kansalaisina. Mutta miksi vapaaehtoistyö kiinnostaa myös nuoria?

– Nuorethan ovat idealistisia ja kaikista ikäryhmistä vakaumuksellisimpia. He tuntevat sekä maailmantuskaa että elämännälkää.   

 Grönlundin mielestä nuorten luontaista tarvetta ja halua hyvän tekemiseen ei osata kanavoida. Oppilaitosten kautta kaikki nuoret voidaan tavoittaa, mutta heitä ei kasvateta osallistumiseen ja vapaaehtoistoimintaan.

– Opetussuunnitelmien tahto-tilan rinnalle tarvittaisiin entistä enemmän oppilaitosten ja järjestöjen yhteistyötä.

– Vierailu seniorien palvelutalossa tai toisten nuorten ohjaaminen ryhmätilanteessa – mahdollisuuksia löytyy lukemattomia.

Pääasia on kokemus onnistumisesta ja vaikuttamisesta. 

Valtava yhteiskunnallinen haaste

Vaikka vapaaehtoistoiminnassa on kyse kansalaisten omaehtoisesta halusta tehdä hyvää toisille, sen vaikutukset ovat yhteiskunnallisia. Siksi yhteiskunnan tulisi tulevaisuudessa tukea vapaaehtoistoimintaa paljon nykyistä pontevammin.

Oikeusministeriö nimettiin vapaaehtoistoiminnan vastuuministeriöksi pari vuotta sitten. Opetusministeriön Grönlund toivoisi kannustavan peruskouluja, lukiota ja ammatillisia oppilaitoksia kehittämään vapaaehtoistyömalleja jyvittämällä siihen varoja ja palkitsemalla parhaita kokeiluja. Voitaisiin myös ottaa mallia monien maiden yliopistoista ja korkeakouluista, joiden yhteiskuntavastuuseen sisältyy opiskelijoiden osallistuminen kansalaistoimintaan.

– Tarvitsemme uudenlaista osallistumisen kulttuuria, Grönlund kiteyttää.

Kyse on valtavasta yhteiskunnallisesta haasteesta. Mikäli mitään ei tehdä eikä kukaan reititä syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tai työttömiä omaehtoiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, heidän luisumisensa sosiaalisista suhteista, koulutuksesta, työelämästä ja koko muusta maailmasta vain vahvistuu.    

– Vapaaehtoistoiminta pitää arjessa mukana ja tuo mielekästä sisältöä elämään. Lisäksi se tarjoaa tilaisuuden tuntea itsensä tarpeelliseksi ja arvostetuksi osaksi yhteiskuntaa, Grönlund painottaa.

 

Teksti: Vesa Ville Mattila Kuvat: Jaakko Lukumaa. Juttu on julkaistu uusimmassa EHYT Teema -lehdessä 12, jonka aiheena on vapaaehtoisuus.