Alkoholi on suomalaisten ”voimajuomaa”
Hiljattain Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa törmäsin kuitenkin Mika Arramiehen teokseen ”Viimeinen pisara”. Arramies järjestää alkoholisteille ja muista riippuvuuksista kärsiville Avominne-klinikallaan Minnesota-hoitomenetelmään perustuvaa tietoa ja hoitoa.
Arramiehen keskeinen väite on, että alkoholismi on sairaus ja että sen syntyyn vaikuttaa keskeisellä tavalla yksilön geeniperimä: Jos saat alkoholismiin taipuvaisen geeniperimän jo syntyessäsi, tarvitset vain yhden kunnon ryyppykerran, kun hermostosi aktivoituu, ja sinusta voi ainakin pitemmän, esimerkiksi viikonloppuihin ajoittuvan, alkoholin käytön jälkeen tulla alkoholisti, kun taas jollekin ”paremmat” geenit omaavalle ei tällainen naukkailu tee samanlaista hallaa.
Arramiehen, joka on itsekin alkoholisti, käyttämän Minnesota-hoitomenetelmän piirissä olevista alkoholisteista noin puolet pääsee kuiville, kun taas vanhanaikaisten hoitojen piirissä olevista vain muutama prosentti kuntoutuu selville vesille. Arramiehen käyttämä hoitomenetelmä ja teoriat toimivat siis verrattain hyvin ainakin käytännössä. Keskeistä Arramiehen geeniperimäpohjaisessa teoriassa on ymmärtääkseni se, että alkoholistin pitää pysyä täysin juomattomana. Hän ei voi ottaa pisaraakaan. Muuten hermosto aktivoituu ja ränni on taas päällä.
Alkoholismia ei siis voida yhteiskunnassa täysin estää, koska se on monien suomalaisten geeniperimässä uinuvana. Suurella todennäköisyydellä alkoholismiin taipuvaisen geeniperimän omaava nuori aikuinen jossakin kohtaa kaataa koneeseensa pisaran jos toisenkin alkoholia. Siksi olennaista olisikin miettiä alkoholismin hoitomenetelmiä ja ottaa alkoholismi sekä muut riippuvuudet yleisemminkin puheeksi yhteiskunnassamme ja arjessamme, jotta alkoholismi tunnistettaisiin helpommin ja ajoissa. Ajatus, että pääosalle alkoholin nauttiminen ei ole mikään ongelma, ei saa johtaa asioista vaikenemiseen ja peittelyyn. Eivät kai kissan pöydälle nostavat tahot automaattisesti ole yhteisen ilon pilaajia?
Jos suomalaisten hienoissa hetkissä; hauskanpidossa, rentoutumisessa ja juhlimisessa alkoholin nauttimisella on yhä keskeisempi rooli, sitä suuremmalla syyllä nyt on todellisen keskustelun paikka alkoholista ja alkoholismista. Jos tätä keskustelua ei käydä näkyvästi ja kuuluvasti, olemmeko todella valmiina alkoholimyyntiä vapauttaviin lainsäädäntömuutoksiin? Monella suomalaisella tuntuu aina olevan jokin hyvä syy juoda: iloon, suruun, harmaaseen arkeen jne. Paraneeko tilanne sillä, että lisäämme tarjontaa?
Minusta alkoholin käytön normalisoinnilla eri yhteyksissä ei tulla saamaan hyvää tulosta. Kyllä positiiviset tulokset olisivat meillä vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden keskikaljan vapauttamisen ja myöhemmin tapahtuneen siidereiden vapauttamisen jälkeen jo nähtävillä. Alkoholin glorifiointi jalona aineena, jota juodaan virallisesti muka vain maun takia, on mielestäni hurskastelua.
Minusta alkoholin nauttimisen lähtökohta on pääosin se, että halutaan päästä kokemaan asioita ja todellisuutta erilaisesta tulokulmasta kuin mitä ne ovat ilman alkoholia. Alkoholi koetaan siis eräänlaisena ”voimajuomana”, joka voimaannuttaa nauttijansa asennoitumaan tavallisesta poikkeavalla tavalla.
Alkoholin nauttiminen ei ole missään nimessä tuomittavaa, mutta minusta meidän pitäisi reilusti ja laajasti tiedostaa, mitä alkoholi pohjimmiltaan meille on ja mistä sen nauttimisessa pohjimmiltaan on yleensä kyse. Mutta häiritseekö tosiasioiden tunnustaminen meitä suomalaisia liikaa? Onko ikävistä tosiasioista helpompi vain olla hiljaa ja odottaa kunnes se paljon puhuttu ”juomakulttuurimme” joskus tulevaisuudessa sitten itsestään muuttuu?
