Ehkäisevän päihdetyön vahtikoira haluaa pihvin

Ja mitä nenäni on pannut merkille? Ehkäisevä päihdetyön asema kuntien rakenteissa vaihtelee niin, että vainuan kansalaisten olevan melkoisen eriarvoisessa asemassa ehkäisevän päihdetyön toteutumisen suhteen. Kaivoin esille pari tuoretta esimerkkiä.

Eräässä itäsuomalaisessa kunnassa ehkäisevä päihdetyö on osa hyvinvointipalveluja, johon sisältyvät muun muassa museot, kirjastot, liikunta ja vapaa-aika. Kunta on resursoinut yhden henkilötyövuoden ehkäisevään päihdetyöhön, lisäksi järjestöyhteistyöavustuksilla tuetaan myös ehkäisevää päihdetyötä. Häntäni heilui tässä kunnassa ihan siitä ilosta, että ehkäisevä päihdetyö oli asiantuntevasti johdettua toimintaa, ja se oli kytketty tavoitteeseen ”halutaan aktivoida kaupunkilaisia ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan”. Haukottelin hermostuneena, kun tajusin, että ehkäisevän päihdetyön johtaminen ei ollutkaan rakenteissa, vaan osoitus johdon omasta ymmärryksestä ja aktiivisuudesta.

Kaivoin Länsi-Suomesta esiin toisen esimerkin: muuttovoittoinen kunta, joka vetää lapsiperheitä puoleensa. Ehkäisevä päihdetyö on terveyden ja hyvinvoinnin koordinaattorin työnkuvassa, mutta aikaa tai tavoitteita ei ole työlle määritelty. Ei myöskään kustannuspaikkaa. Tuijotan myötätuntoisesti ylöspäin työntekijää, joka toimenkuvastaan huolimatta huolehtii siitä, että ehkäisevää päihdetyötä tehdään edes joskus jossain.

Ehkäisevän päihdetyön lain mukaan kukin kunta voi itse päättää, minkä toimielimen vastuulle se antaa ehkäisevän päihdetyön. Toimielimellä pitää olla riittävästi päätösvaltaa ja asiantuntemusta. Sen pitää myös mahdollistaa eri toimijoiden yhteistyö. Ehkäisevällä päihdetyöllä tulee siis olla toimiva rakenne. Se on kattavan, vaikuttavan ja kustannustehokkaan sekä kuntalaisten eriarvoisuutta vähentävän ehkäisevän päihdetyön pihvi.