Olet täällä

Sosiaalisen pelaamisen maailma vei huonon häviäjän mukanaan

18.11.2015
Pieni ripaus vainoharhaa teki nopeasti arjen tylsimmistä hetkistä sen kohokohtia. Aloin epäillä kadulla puhelintaan näplääviä vihollisen agenteiksi.
Yritin näyttää mahdollisimman vähän epäilyttävältä, kun pelasin itse. Työmatkoihin käyttämäni aika piteni pikkuhiljaa, kun uusia portaaleita piti etsiä ja vallata yhä kauempaa tavalliselta reitiltä. Minä, aikuinen nainen, olin imeytynyt mobiilipelin maailmaan.

Ingress ei ole mikä tahansa mobiilipeli. Se on niin sanottua lisättyä todellisuutta. Ingressin tapauksessa se tarkoittaa, että pelikenttänä toimii koko ulkotilojen maailma. Puhelimeen ladattavaa pelisovellusta kutsutaan skanneriksi, koska kännykän avulla ”skannaat” lähistöäsi ja sovellus ikään kuin paljastaa sen, mitä silmä ei näe. Peli toi minulle tylsään osaan arkitodellisuutta, paikasta toiseen liikkumiseen, oman mielenkiintoisen kuorrutuksensa.

Pelin virtuaalimaailma sulautuu osaksi reaalimaailmaa gps-paikannuksen avulla. Pelaaja joutuu liikkumaan kännykkä kädessä paikasta toiseen edetäkseen pelin kartalla. Skannerilla näkee oman lähiympäristönsä ja siinä mahdollisesti sijaitsevat portaalit. Ne ovat oikeita kulttuurikohteita, maamerkkejä, paikallisyhteisölle tärkeitä paikkoja tai jotain muita kaupunkikuvasta tunnistettavia erikoisuuksia. Kamppailu portaalien hallinnasta on keskeinen osa peliä. Ne vaihtavat väriä sen mukaan ovatko ne valtaamattomia, sinisten vai vihreiden hallussa.

Vainoharhan osuus tulee kuvaan siinä, että skannerin avulla näkee oman sijaintinsa, mutta ei muita pelaajia. Muut agentit näkyvät ainoastaan sitä kautta, miten he pelissä vaikuttavat peliympäristöön. Kaikki toiminta ei myöskään näy muille pelaajille. Kun kännykän näytöllä peliympäristössä näkyy muutoksia, se herättää pelaajassa usein tarpeen arvioida kuka lähistöllä liikkuvista saattaisi olla pelissä mukana. Kuka kävelee omituisesti edestakaisin pienellä alueella tai pysähtyy ottaakseen sivuaskeleen, jotta ylettyisi viereiseen portaaliin.

Hyvän aikaa vainoharha oli minulle pelin ainoa sosiaalinen elementti. Asettaakseni tämän asian kontekstiinsa, palaan hetkeksi ajassa taaksepäin noin seitsemän vuotta. Vahvasti kilpailuhenkisenä ihmisenä päätin nöyryyttävän Alias-iltaman jälkeen, että pelaan vain yksinpelejä. En kyennyt kantapaikassamme – julkisella paikalla – hillitsemään turhautumista pariini, joka selitti sanoja muka liian hitaasti. Minut jätettiin jäähylle miettimään tunteenpurkauksiani ja muu seurue suuntasi tupakalle – nekin, jotka eivät polttaneet.  

Ingressin kohdalla päätin ottaa tietoisen riskin ja luopua epäsosiaalisen pelaamisen periaatteesta, koska peli kannustaa pelaajia niin vahvasti yhteistyöhön. Vapaana agenttina saa asioita aikaan vain tiettyyn rajaan asti. Tehdäkseen suuria tarvitsee muita. Ingress on joukkuepeli, jossa tuloksia lasketaan paikallisella ja globaalilla tasolla. Kaikki lasketaan yhteen, joten jokaisen pikkukylän peruspelillä on merkitystä, mutta suurimmat operaatiot vaativat jopa koordinoitua kansainvälistä yhteistyötä onnistuakseen.

Jännitin turhaan peliyhteisöön mukaan lähtemistä. Solahdin kivuttomasti osaksi porukkaa, jonka keskeinen yhdistävä tekijä vaikuttaa, omituisen harrastuksen lisäksi, olevan älypuhelimen omistaminen. Agentti saattaa olla kuka tahansa. Ingress saa meidät pelaamisesta kiinnostuneet liikkumaan ja liikunnasta kiinnostuneet pelaamaan. Kokonaiset perheet viettävät yhteistä aikaa pelaamalla Ingressiä. Peliyhteisö on nykyään toivottamassa minut tervetulleeksi matkustaessani uusiin paikkoihin. Aina ulkomaita myöten voin kysyä parhaat ravintolavinkit ja pelipaikat paikallisilta.

Jotta pelin yhteisöllisestä puolesta ei tulisi maalattua liian ruusuista kuvaa, on hyvä mainita, ettei kanssakäyminen ole pelkkää sopua ja kohteliaisuuksia. Olen löytänyt vielä kilpailuhenkisempiä tyyppejä kuin itse olen. Ei ole outoa olla huono häviäjä, meillä kaikilla on murtumispisteemme. Tunteet kuumenevat, kun haluaa jotain tarpeeksi kovasti.

Niissä tilanteissa joku aina nostaa esiin sen, että kyse on vain pelistä, jonka takia ei tulisi menettää malttiaan. Kanssapelaajiin ei tule purkaa omaa pahaa mieltään, mutta tunteenpurkaukset kuuluvat pelaamiseen. Minulle Ingress on tarjonnut turvallisen kontekstin kokea huumaavia onnistumisen elämyksiä ja kirveleviä tappioita. Aikuiselle toimistorotalle todellisuus ilman lisäyksiä, tarjoaa liian harvoin tilaisuuksia sellaiseen.

Sanni Nuutinen
Projektiasiantuntija, EHYT ry
sanni.nuutinen(a)ehyt.fi

Avainsanat: 
pelaaminen.
 
Sanni Nuutinen
EHYT ry