Olet täällä

Pyöräilevä keski-ikäinen nainen – mahdollisuus vai uhka?

02.05.2012
Koitti hiljan se jokakeväinen ilon päivä, kun pääsin jälleen aloittamaan työmatkapyöräilyn.

Puoli tuntia kevyttä polkemista ja kas, olen perillä työpaikalla. Tuskin enää muistankaan, kuinka vielä äsken paarustin ratikkapysäkille: odotusta, matkustamista, vaihto metroon, odotusta, matkustamista ja kirsikkana kakussa tasapainottelua liukkaalla tiellä.

Pyöräilystä tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Työmatkapyöräily on hyötyliikuntaa, tunti päivässä lähentelee liikuntapiirakan suosituksia ja jo siitäkin tulee hyvä olo. Ja työnantajakin hyötyy siitä, että edistän terveyttäni. Kunnon kansalainen, kyllä vaan ja iloa tuottaa myös saasteeton liikenne, jota tuen. Pyöräilemällä tuotan hyvää paitsi itselleni myös ympäristölleni.

Niinhän taas luulin.

Kunnes erehdyin ajamaan kotikaupunginosassani kävelytiellä. Talven aikana julkisessa liikenteessä uinuessa pääsi unohtumaan, että pyöräilijä onkin muiden tiellä liikkujien vihollinen. Ajoin siis hiljalleen kävelytiellä noin 50 m, kun kerrostalosta, autotallin uumenista tuli esiin auto. Sen kuljettaja alkoi vimmatusti huitoa minut nähdessään, viittilöi ajotien suuntaan. Hän torppasi etenemiseni autollaan, nousi tarmoa täynnä ulos ajopelistään. Vedin henkeä syvään. Minä, sopivan pehmeä kohde, sain kuulla, kuinka vaarallinen olen, kuinka hänelle on sattunut vaikka kuinka monta vaaratilannetta niin ja näin, kun pyöräilijät ovat ajaneet kuten minä. Pyysin anteeksi, mutta ei, ei hän sitä halunnut vaan sitä, että ymmärtäisin, miten vaarallista liikennekäyttäytymiseni on. Ymmärsinhän minä sen ja taas pyysin anteeksi.

Masentavaa. Iloa tuottava hyötyharrastukseni vei minut pahoille teille. Tein väärin. Mietin, kuinka nuhteettomana normikansalaisena itseäni pidän, en tee rikoksia, maksan veroni. Olen pyöräilijänäkin äärimmäisen varovainen. Oliko autolla ajanut herra nuhteeton, ei koskaan tee pieniä rikkeitä? Ei voi olla. Taitoin vain siinä kohtaa kamelin selän.

Oli tilanteesta se hyöty, että nyt osaan välttää kyseistä jalkakäytävää. Se olikin minulle ehkä se ainoa kohta päivittäisellä reitilläni, jossa mietin, voiko tässä ajaa vai ei.

Ja - jos voisin keskustella autoilijan kanssa, neuvoisin häntä ottamaan yhteyttä liikennesuunnitteluvirastoon yksittäisten kansalaisten nuhtelemisen sijaan.

Tuula Sundman

PS. Oli tilanteesta myös iloa, nimittäin pientä vahingoniloa: automies torppasi tieni jättäen autonsa automaattisen liukuoven alle. Ovi laskeutui auton päälle. Autoilija väistyi kuin haavojaan nuollen tutkimaan autonsa vaurioita.

Avainsanat: 
keski-ikä
 
Tuula Sundman
EHYT ry