Olet täällä

Juoppohullun päiväkirja -elokuva on väistämättä yhteiskunnallinen elokuva

06.11.2012
Elokuvalla, niin kuin kaikilla muillakin taidemuodoilla, on aina yhteiskunnallinen sanoma, väite ja/tai kysymys.

Elokuva on väistämättä propagandaa. Elokuva väittää jotain sellaista todeksi, mitä ei koskaan ole tapahtunut. Katsojat istutetaan pimeään saliin ja suurelle kankaalle heijastetaan jokin valikoitu tarina, valikoidusta aiheesta ja valikoidusta näkökulmasta. Tarina kerrotaan luottamusta ja kunnioitusta herättävien näyttelijöiden kautta, musiikki pauhaa vaikuttaen alitajuntaan ja elokuvan hyperrealismi saa arjen näyttämään kohotetulta, merkittävältä ja maailman parhaimmilaan paremman näköiseltä kuin itse oikea elämä on.

Salista ei saa lähteä pois, pitää kuunnella hiljaa, kännykkää ei saa räplätä, pitää ottaa mukava asento ja uppoutua pariksi tunniksi keinotekoiseen todellisuuteen, joka on aina fiktiota (myös dokumenttielokuvat, onhan näkökulma aina ohjaajan tarkasti valikoima). Onnistuneen elokuvakokemuksen voima hakee voimakkuudellaan vertaistaan. Elokuva on häikäilemätöntä manipulaatiota, ja siten elokuvan tekemisen taustalla on oltava vahva ethos, muuten olemme välittömästi hyvän moraalin tuolla puolen. Tuntuu että liian usein tämä unohdetaan.

Elokuva sisältää aina kannanoton kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Varsinkin silloin jos tekijät väittävät että kyse on puhtaasta viihteestä tai jostain niin ympäripyöreästä aiheesta (kuten ”ystävyydestä”), että kukaan ei voi siitä loukkaantua. Silloin tekijöiden kannanotto on seuraava: ”valtakunnassa kaikki hyvin, jatkakaa samaa rataa”. Tällöin toimii elokuva nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vahvana pönkittäjänä. Sirkushuvit pitävät kansalaiset turpeina ja poissa barrikadeilta tyhmiä kyselemästä.

Juoppohullun päiväkirja -elokuva on siis sekin väistämättä yhteiskunnallinen elokuva. Se on kaupallinen elokuva, jolle tekijät toivovat mahdollisimman paljon katsojia. Odotukset katsojamääristä ovat suuret, joten meidän elokuvan tekijöinä on pidettävä erityinen huoli siitä, mitä me maailmasta väitämme, ja miten me mahdollisesti satoja tuhansia katsojiamme manipuloimme. Jotta voisimme katsoa itseämme aamuisin peiliin on tämä äärimmäisen tärkeää – varsinkin kun kyseessä on adaptaatio kirjasta, jonka sanotaan ihannoivan sitä mikä meitä suomalaisia vie vuosisadasta toiseen ennenaikaiseen hautaan, eli yletöntä viinanjuontia.

30-vuotiaan rappioalkoholisti Juha Bergin tarina on pohjimmiltaan synkeä, joten Juha Vuorisen alkuperäisteoksen mukaisesti se kerrotaan mustan huumorin, liioittelun ja suoranaisen fantasian kautta. Naturalistisesti kerrottuna aihe muuttuisi yksinkertaisesti lohduttomaksi, ja jos muistetaan että elokuvan yksi suuri kohderyhmä ovat paljon puhutut ja suurta huolta herättävät nuoret miehet, ei kerronta silloin voi olla lähtökohtaisesti valistavaa ja masentavaa, vaan rohkaisevaa. Nuori haistaa valistuksen kaukaa ja setä/tätimäinen holhoaminen kääntyy hyvin pian itseään vastaan. Juoppohullun päiväkirja -elokuva ei tuomitse alkoholinkäyttöä, koska se olisi tekopyhää, mahdoton tehtävä ja epäolennaista. Kukaan ei synny alkoholistiksi, vaan alkoholistiksi sairastutaan. Viina nopeuttaa omasta elämästään vieraantumista, mutta harvoin on sen syy.

Miksi siis Juha juo, on elokuvan keskeinen kysymys. Tähän emme ole pyrkineet antamaan yksiselitteistä vastausta, eikä elokuva sitä suoraan sanokaan. Sen tietää vain Juha itse.  Annamme viitteitä tipoittain Juhan historiasta, josta voisi rakentaa jonkunlaisen psykologisen kartan, joka johtaisi alkoholismin puhkeamisen juurille. Kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan arvailua, sillä emmehän koskaan pääse täysin toisen ihmisen pään sisään, on ihminen sitten todellinen tai fiktiivinen luomus.

Nyt valmista elokuvaa katsoessani ja miettiessäni, että miksi Juha juo, minulle kuitenkin henkilökohtaisesti nousee mieleen yksi kohtaus elokuvassa. Kohtauksessa Juhan tyttöystävä Tiina kysyy Juhalta, että miksi tämä ei ole hakenut töitä. Juhan vastaus on, että miksi kukaan hänet palkkaisi, kun hän ei kerran osaa mitään.

Tämä totaalisen hyödyttömyyden tunne on minulle avain, ei ainoastaan Juhan maailmaan, vaan ympäröivään todellisuuteen. Kalliolaisena tämä lohduttoman merkityksettömyyden leimaava todellisuus iskee vasten kasvoja joka aamu töihin mennessä.

Mistä siis saadaan jokaiselle ihmiselle hyvä itsetunto? Luottamus siihen, että jokainen elämä on tärkeä ja ainutlaatuinen? Tässä maailmassa, jossa jokaisen täytyy olla jotain? Yhteiskunnassa, joka ihailee superlahjakkuuksia ja halveksii kouluttautumattomia, köyhiä ja epäonnistujia. Kuka sanoisi Juhalle, että ei tarvitse osata mitään muuta kuin olla ihan vain Juha? Se riittää pitkälle. Sillä ennen, kuin ihminen oppii olemaan itsensä kanssa yksin, hyväksymään itsensä, on aivan yhtä tyhjän kanssa kehottaa ketään tarttumaan itseään niskasta ja paasata vastuusta sekä terveistä elämäntavoista. ”Heikomman aineksen” lisääntymistä tuskin voi sosiaaliturvia poistamallakaan rajoittaa, joten jotenkin toisin on kiusalliset sosiaaliset tulipalot sammutettava. Tämä vaatii meiltä parempiosaisilta klassisia hyveitä: pitkämielisyyttä, ymmärrystä, malttia ja luopumista omastamme yhteisen hyvän eteen. Vahvojen vastuulla on heikkojen hyvinvointi ja ketju on edelleen yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Täten Juha Bergin etu on meidän kaikkien etu.

Näitä aiheita, väitteitä ja kysymyksiä olen halunnut Juoppohullun päiväkirja -elokuvassa käsitellä räävittömänkin komedian keinoin, tavoitteenani, että elokuvan lopussa ei tiedä johtuvatko kyyneleet silmissä liikutuksesta vai naurusta, vai kenties molemmista.

 

- Lauri Maijala

 


Juoppohullun päiväkirja -elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Lauri Maijala. Prosessissa ovat olleet vahvasti läsnä myös tuottajat Aleksi Bardy ja Juha Vuorinen, jonka kulttipokkariin elokuva perustuu. Maijalalle ensimmäinen elokuvaohjaus tarkoittaa paluuta tuttuun tarinaan, sillä hänen komennossaan Juoppohullun päiväkirja on taipunut jo menestyksekkääksi teatteriversioksi.

Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Maijalan muita menestysteoksia ovat mm. ooppera Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho, joka kuului Helsingin juhlaviikkojen pääohjelmistoon, sekä Mannerheim - eli lapsistasi ei mitään (2010). Vasta 25-vuotiaan ohjaajan teoksia on jo kahdesti kutsuttu myös Helsingin juhlaviikkojen Stage- festivaaleille.

Lauri Maijalan kirjoittamia ja ohjaamia ovat myös teokset Kunnalliskertomus (2009) ja Muoviukkeli (2011). Lokakuussa 2012 sai ensi-iltansa Maijalan kirjoittama näytelmä Ylihuomenna hän tulee.