Olet täällä

Pelikasvattajan lapsen kengät

02.05.2016
- Äiti, saaks mä pelata? Ihan oikeesti? Miks en? Äiti vielä tää taso! Ei oo mennyt vielä tuntia! Ei varmasti oo! Just vasta alotin! Ei sitten! Kaikki muut saa pelata sitä! Kaikki muut saa pelata joka päivä! Sä oot tyhmä! Sä et tajuu!

KÄSITTELEN pelaamista ja pelikasvatusta työkseni. Kerron vanhemmille ja ammattilaisille kuinka pelaamisesta tulisi keskustella ja kuinka lapsiperheen peliarkea saisi toimivammaksi. Silti meidän perheessä väännetään pelaamisesta todennäköisesti ihan yhtä paljon kuin naapurissakin. Meillä neuvotellaan, kiukutellaan, väännetään ja sovitaan yhteisistä pelisäännöistä ja niiden noudattamisesta. Se, että minulla on tietoa peleistä ja pelaamisesta, ei valitettavasti anna kasvatuksellista immuniteettiä tai ole tehnyt minusta täydellistä kasvattajaa.

Tieto vie vain tiettyyn pisteeseen. Keskeistä on pohtia, kuinka tieto muuttuu toiminnaksi ja kuinka se saa tekemään parempia päätöksiä. Toki tieto auttaa myös laittamaan asioita oikeaan mittakaavaan. Ymmärtämään, että jokainen pelaamisen lopettamiseen liittyvä kiukkukohtaus ei ole merkki riippuvuudesta, tai että pelin itsenäinen lataaminen kännykkään ei vielä tee lapsesta digitaalista neroa tai tulevaisuuden pelimiljonääriä.

- Äiti, kato mä osasin sen! Jee, äiti, sä osasit! Äiti, sun kanssa on kiva pelata.

Parhaimmillaan pelit on valtava kasvatuksellinen voimavara. Enkä nyt tässä tarkoita sitä tuntia omaa aikaa, jonka heikkona hetkenä saa ostettua antamalla luvan pelata. Yhdessä pelaaminen mahdollistaa erilaisten kasvatuksellisten teemojen luontevan käsittelyn. Meillä on keskusteltu muiden tavaroiden rikkomisesta Angry Birds -pelin ääressä, yhteistyön tärkeydestä Lego Star Warsia pelatessa ja mietitty, ketkä ihmiset ovat niin tärkeitä omassa elämässä, että heille pitää rakentaa oma huone Minecraft-talossa.

Olen oppinut paljon lapsestani ja itsestäni. Jaamme pelaajina uudesta innostumisen ja päättäväisyyden, toisaalta olemme molemmat kärsimättömiä ja huonoja häviäjiä. Ongelmia on ratkottu ja tehtäviä selvitetty. Yhteistyötaidot ovat kehittyneet molemmilla, paikoitellen yhteispeli sujuu jo saumattomasti. Välillä on täytynyt todeta, että omat taidot eivät vain riitä lapsen kanssa tasavertaiseen pelaamisen. Fifa:n parissa koetut lukuisat tappiot kirvelevät vielä tuoreena muistissa.

Pelikasvatus on lopulta, no, kasvatusta. Siinä ei ole sen suurempaa salaisuutta tai autuaaksi tekevää totuutta. Se on niitä arkisia päätöksiä, joita tehdään lapsiperheen kiireisessä arjessa - joskus väsyneenä, joskus nälkäisenä, joskus molempia. Se on toistoa, kiukunpuuskia ja turhautumista, mutta toisaalta se on myös yhdessä tekemistä, onnistumisen elämyksiä ja jaettua iloa. Se on mahdollisuus kääntää kasvattajan ja kasvatettavan roolit hetkeksi päälaelleen ja antaa tilaa lapsen mielenkiinnon kohteille ja osaamiselle. Toisaalta kaiken sen keskellä täytyy muistaa olla se aikuinen. Kasvattaja, jolla on vastuu.

 
Inka Silvennoinen
Erityisasiantuntija, Lasten ja nuorten pelaaminen, pelikasvatus ja pelihaittojen ehkäisy,EHYT ry