Olet täällä

Hoito ja kuntoutus voivat olla vaikuttavia vain, jos niiden piiriin pääsee

21.04.2016
Kuluva kevät on ollut kiireistä aikaa järjestöissä. Uudistuksen alla ovat niin päihde- mielenterveys- ja alkoholilaki kuin koko sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmä. Miten pysäyttää niiden avulla yhteiskunnassa vallitseva terveyden eriarvoistuminen, joka juontaa usein juurensa päihteiden käytön aiheuttamiin haittoihin?

VIIMEAIKAISET TUTKIMUKSET kertovat hoitamattomien ongelmien seurauksista. Suurella osalla pitkäaikaistyöttömistä on terveydentila merkittävästi heikentynyt.  Erityisesti hoitamattomat mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat hälyttävän yleisiä, mistä kuntoutuslääkäri Raija Kerätär puhuu alkuvuodesta ilmestyneessä väitöskirjassaan alikuntoutuksena.

Ilmiö on nostettu esille myös muissa tutkimuksissa ja herättänyt huomiota kansainvälisesti. Ruotsalainen sosiologi Göran Therborn kirjoittaa parin vuoden takaisessa teoksessaan eriarvoisuuden ”kuoleman kentistä”, joita löytyy Suomestakin.

Sama määrä kulutettua alkoholia tappaa todennäköisemmin köyhän kuin varakkaan. Varakkaat saavat myös enemmän hoitoa vaivoihinsa kuin köyhät.

Sormi osoittaa usein ongelmista kärsivää yksilöä ja hänen elämänhallinnan ongelmiaan. Palvelujärjestelmän arjessa voi havaita kuitenkin alikuntoutuksen ja terveyden eriarvoistumisen taustalla vaikuttavia rakenteellisia tekijöitä ja ristiriitaisia ajattelumalleja, jotka vaikeuttavat varsinkin kaikkein huonokuntoisimpien hoitoon ja kuntoutukseen pääsyä ja tulisi ottaa meneillään olevissa uudistuksissa tarkastelun alle viimeistään nyt.

2000-luvun päihde- ja mielenterveyssuunnitelmissa korostettu yhden luukun periaate on todellisuudessa usein edelleen erilaisista palvelupyynnöistä ja palveluohjauskäytännöistä koostuva monimutkainen vyyhti. Pahimmista ongelmista kärsivillä ei ole kärsivällisyyttä ja vaadittavaa energiaa järjestelmässä luovimiseen, erilaisten vastuutahojen selvittämiseen ja arviointiprosessien läpikäymiseen, mutta riittävää apua tähän ei ole tarjolla.

Erilaisissa palvelujärjestelmän strategioissa ja suunnitelmissa korostetaan asiakkaan auttamisen edellytyksinä aktiivisuutta, omatoimisuutta, motivaatiota ja kykyjä.  Kuntoutuksesta on tullut ”rankkaa työtä”, johon ei voi laittaa ihmistä, joka ei ole siihen valmis tai jonka kuntoutusodotus on matala.  Suurin osa asiakkaista tarvitsisi kuitenkin pitkäkestoista tukea ja kuntoutusta nimenomaan tällaisten valmiuksien saavuttamiseen.

Herää kysymys, ovatko kuntoutuksen vaatimukset ja tavoitteet nostettu liiankin korkealle? Olisiko tässä yksi syy alikuntoutukseen?

Itävaltalainen tutkija Irmgard Eisenbach-Stangler esitti jo vuosituhannen vaihteessa ajatuksen päihdeongelmien hoidon ja kuntoutuksen painopisteen muuttumisesta hiljalleen ”sankarillisesta nöyremmäksi”. Tavoite oli alun perin hyvä: madaltaa kynnystä hakeutua avun piiriin luopumalla epärealistisista kuntoutumisodotuksista ja antaa asiakkaille aikaa asettaa itse omat tavoitteensa. Pikku hiljaa alkoi näyttää paradoksaalisesti kuitenkin siltä, että kuntoutumisesta tuli niin epärealistinen tavoite, että yhä harvempi arvioitiin siihen kykeneväksi.  

Vastaavia havaintoja on tehty sittemmin muun muassa huumeidenkäyttäjien korvaushoitoa koskevissa tutkimuksissa.

Tanskalaisten tutkijoiden Ditte Andersenin ja Margaretha Järvisen mukaan varsinkin silloin, kun hoidon tavoitteena on lähinnä kaikkein pahimpien ja yhteiskunnan kannalta haitallisimpien haittojen minimoiminen, päihdeongelmista kärsivien ihmisten yhteiskuntaan integroituminen jää usein puolitiehen ja ongelmat kroonistuvat.  Paradoksaalisen tilanteesta tekee se, että moni hoidossa oleva haluaisi käytön loppuvan kokonaan ainakin jossakin vaiheessa, mutta hoitohenkilökunta näkee tavoitteen ”illusoriseksi” haaveiluksi.

Olavi Kaukonen esitti vastaavaa vuosituhannen vaihteessa kirjoittaessaan tuolloin yleistyneistä huonokuntoisille tarjolla olevista ”alemman portaan palveluista”. Niissä toiminta on aineellisen minimin turvaamaa hoivaa ja huolenpitoa, ei niinkään hoitoa.  Jälkimmäinen on varattu asiakkaille, jotka pystyvät sisäistämään ja sitoutumaan järjestelmän toimintakulttuuriin: ajanvarauksiin ja intensiiviseen ja pitkäkestoiseen hoitosuhteeseen.  Yhä harvemmalle, siis.

Nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin Kaukosen analyysi on edelleen ajankohtainen, ellei jopa ajankohtaisempi kuin tuolloin.  Sosiaalipolitiikan tutkijoiden Silva Tedren ja Anneli Pulkkisen sanoin yhteiskunnan huono-osaisiin lyöty moniongelmaisuuden leima ohjaa heitä kuin huomaamatta samoihin matalakynnyksisiin perushoivan tuottaviin palveluihin, jotka tarjoavat kyllä erittäin tärkeää turvaa ja paikan ”tulla nähdyksi ja kuulluksi”, mutta tekevät niihin tulevista ihmisistä helposti näkymättömiä muissa palveluissa ja yhteiskunnan sektoreilla.

Asiakkaiden suussa ”alemman portaan palvelut ”ovat kääntyneet puheeksi saattohoidosta, säilömishoidosta ja kioskihoidosta, joissa apu ja tuki on viety heidän kokemuksiensa mukaan minimiin. Moni työntekijäkin kokee olevansa jätetty heitteille yhdessä asiakkaiden kanssa.

Palveluohjaus on haasteellista, kun asiakkaalla on terveyskeskukseen porttikielto ja avokuntoutusryhmäänkin pääsee vain selvin päin. Laitospaikkaan ei heru maksusitoumusta, koska kuntoutusodotus on matala tai yrityksiä on ollut liian monta.  Asiakkaat ovat toisin sanoen liian sairaita hoitoon ja kuntoutukseen.

Monen päivät kuluvat päihteitä käyttäen ja kierre pahenee. Kuntoutuksen mahdollisuus karkaa yhä kauemmas.

Vuoden 1987 päihdehuoltolain lain perusteluissa korostettiin muun muassa yhteiskunnallista solidaarisuutta ja päihteitä käyttävän yksilön ja hänen läheistensä etua.  Millä perusteella ja kenelle hoitoa ja kuntoutusta annetaan tulevaisuuden palvelujärjestelmässä? Mikä on toisaalta hoitamattomuuden hinta?

 

 

 
Riikka Perälä
Kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattori