Olet täällä

Empatia on taakka

03.08.2016
Katsoessani olohuoneeni ikkunasta, näen Puuvallilan idylliset pihat ja siistit rivit, joissa kivitalot seisovat Mäkelänkadun varrella. Vielä 1980-luvulla, kun itse otin ensimmäisiä askeleitani, oli nykyinen kotialueeni, Helsingin Vallilassa hökkeliä, jossa majailivat tilapäisesti asutetut ja monellakin tapaa yhteiskunnan laitamilla elävät ihmiset. Helsingin historiankirjoitus kertoo, että vuonna 1986 arvioitiin jopa 1200 miehen elävän vakituisesti ulkomajoituksessa. Nämä miehet eivät olleet syrjäytyneitä pummeja, vaan työssäkäyviä suomalaisia, joiden elanto oli niin niukka, ettei sillä maksettu säällistä asumusta. Joukossa oli toki myös sairaita, työttömiä ja päihteiden vuoksi työelämästä poistippuneita. Ihmisiä siis kaikki, ihmisiä.

Ajankuva vuodelta 1986 on jakautunut ja mätä. Noina vuosina suomalaisilla meni keskimäärin lujaa. Jupit kilpailivat olkatoppausten korkeudella ja hallitus pohti talouskasvun kiimassaan uusia rahan käyttökohteita. Raha oli halpaa ja sitä sullottiin niin huvipursien, vesisänkyjen kuin loma-osakkeidenkin ostoon. Elämä hymyili rasvaista nauruaan ja vilkkuvat värivalot tahdittivat ihmisten elämää. Työttömyyden sijasta tavallinen kansa sai pohdittavaksi, mihin kaikkeen ruoanlaittoon mikroaaltouunia voi hyödyntää.

Kulutushysterian keskellä annettiin tietyn joukon suomalaisista, siis meidän omista kansalaisista tippua alkeellisen hyvinvoinnin varaan. Heidän roolikseen jätettiin pärjätä jotenkuten, jos ollenkaan. Heitä ei kirjattu virallisiin tilastoihin, eikä heidän elämästään raportoitu virallisiin dokumentteihin. Järjestöt – Pelastusarmeija etunenässä tarjosivat auttavaa kättä näille ihmisille. Järjestöt tarjosivat suojaa, peseytymispaikkoja sekä sielunravintoa sitä tarvitseville.  Apu oli kirjaimellisesti elintärkeää, välttämätöntä. Kun julkisen vallan toimesta apua ei nähty tarpeellisena, oli kolmannen sektorin tultava apuun. Viimekätisen avun tarjosi kirkko, vapaaehtoiset ihmiset sekä suomalainen kansalaisyhteiskunta.

Perhetausta ei saa määrittää kaikkea

Suomalaisten arvot elävät ajassa. Suomen Akatemian tutkimushanke selvitti, mitä suomalaiset ajattelevat kanssaihmisistä ja vastuista, joita heillä itsellään on toisia kohtaan.  Tulos on karu: yli puolet suomalaisista ei sanottavasti välitä huono-osaisten hyvinvoinnista. Kaksi kolmesta suomalaisesta ajattelee, suomalaiset eivät ole enää samassa veneessä. Ilmiölle on selkeä suomenkielinen nimi: empatiakuilu. Diagnoosi on helppo tehdä, mutta syyt sairauden taustalla on vaikeammat havaita.

Itse ajattelen, että ihmisten keskuuteen on kylvetty ajatusta, että elämä kulkee eteenpäin yhtä kaunista viivaa pitkin. Ei muuten kulje. Tulee notkahduksia, ja niistä huolimatta matkan täytyy jatkua. Meidän tavallisten tossunkuluttajien elämä on sirpaleista, täynnä mahdollisuuksia astua harhaan ja sortua vääriin päätöksiin. Globalisaatio, maailman muuttuminen ja työelämän raadollisuus ovat suuria kehyksiä, joiden puitteissa tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus lisääntyy.  

Mitä yritän sanoa? Sitä, että Suomella on varaa tuottaa moraalisesti ja inhimillisesti kestävää elämää.  On oltava paikkoja, joissa ryyppäämään ratkennutta kuunnellaan ja autetaan. Täytyy olla mahdollisuus uuteen yritykseen, toiseen elämään. On oltava Suomi, jossa perhetausta ei merkitse kaikkea, eikä se määritä ihmisen tulevaisuutta, vaan annetaan jotain kovaa jalkojen alle, jolta ponnistaa eteenpäin.

Yhteiskunnassa, jossa maailman sivu on täynnä toinen toistaan surkeampia ihmiskohtaloita ja vaikeampia lähtökohtia, ei voida rakentaa sen ajatuksen varaan, että jokainen vastaa omasta hyvinvoinnistaan tai kärsimysten kanssa pärjäämisestä itse. Täytyy olla sijaa erilaisuudelle ja inhimilliselle heikkoudelle, jonka varassa meidän jokaisen elämä alkaa ja lopulta päättyy.

 

 
Sara Salomaa
EHYT ry